Work in progress

Tammi-maaliskuusta on opiskeluaikanani muodostunut ahdistavin aika vuodesta. Tuona aikana lähetän yleensä suuren määrän työhakemuksia eri yritysten rekrytoinnin mustaan aukkoon, enkä neljässä tapauksesta viidestä enää koskaan kuule niistä mitään. Tietävätkö työnantajat kuinka rasittavaa ja aikaavievää on kirjoittaa työhakemuksia, muokata CV:taan niin, että se vastaa juuri sen tietyn työnantajan kovia vaatimuksia, keksiä vastustamattomia perusteluita miksi juuri minä olisin oikea henkilö keittämään vakityöntekijöille kahvia tai järjestämään niiden arkistokaapit uuteen uskoon? Eivät ilmeisesti tiedä, koska jos tietäisivät, he vaivautuisivat edes lähettämään torjutulle työnhakijalle sen ”kiitos, mutta ei kiitos”-kirjeen.

Muita epäkohtia:
* Joissakin paikoissa opiskelijan tai vastavalmistuneen odotetaan työskentelevän jopa viisi tai kuusi kuukautta täyspäiväisenä harjoittelijana ilman palkkaa. You’re kidding me, right? Millä ne luulevat opiskelijan oikein elävän? Pyhällä hengellä? Sillan alla? Mielestäni yrityksestä ei anna kauhean hyvää kuvaa, ellei harjoitteluajasta raaskita maksaa edes sitä minimikorvausta.

* Harjoittelupaikkojen vaatimustaso on arvioitu ihan pieleen. Harjoittelijalta vaaditaan usein soveltuvien opintojen lisäksi alan aiempaa työkokemusta. Eikö se ole vähän paradoksaalista, kun kyse on kuitenkin nimenomaan harjoittelupaikasta, jonka pitäisi antaa kokemattomalle opiskelijalle eväitä työnhakuun? Tässäkin etusijan saavat ne onnekkaat, jotka ovat jo saaneet aiempaa työkokemusta esimerkiksi suhteiden avulla, vaikka he muuten olisivat samalla viivalla kokemattomien työnhakijoiden kanssa. Onko epärealistista vaatia työnantajilta jonkinlaista reiluutta tai ymmärrystä työuransa alussa olevaa opiskelijaa kohtaan?

* Humanistit eivät Suomessa kelpaa mihinkään. Esimerkiksi Englannissa arvostetaan humanistien yleissivistystä ja tiedetään, että työssä voi oppia erilaisia käytännön taitoja. Suomessa koulutus nähdään hyvin kapeasti ja oletetaan, että humanistisia tieteitä opiskellut on täysin käsi kaikessa, mikä ei liity hänen pääaineeseensa. Se on ennakkoluuloista ja syrjivää. Työnantajien pitäisi ottaa huomioon myös työnhakijan persoonallisuus, kiinnostuksenkohteet ja harrastuksista saatu osaaminen, ei pelkkä muodollinen pätevyys.

* Toisaalta on se epäkohta sekin, että rekrytointiprosessissa jalkoihin jäävät ne ihmiset, jotka ovat temperamentiltaan ujoja ja rauhallisia, ja suositaan hyvin ulospäinsuuntautuneita ”hösääjiä”, jotka osaavat antaa itsestään hyvin osaavan kuvan, oli todellisuus mitä tahansa. Temperamenttia tutkinut Liisa Keltikangas-Järvinen korostaa sitä, että myös ujo ihminen voi olla sosiaalisesti taitava ja hyvä työssään. Kouluissa ja työpaikoissa voitaisiin siis suhtautua paljon suvaitsevaisemmin erilaisiin persoonallisuuksiin ja temperamentteihin, eikä suosia vain sitä yhtä tyyppiä. Onko esimerkiksi myyjän aina pakko olla päällekäyvä tuputtaja?

Lisääkin tulisi mieleen, mutta ehkä kuitenkin jätän tämän vuodatuksen tähän. Pointtina on se, että kesätöitä hakiessaan sitä törmää työmarkkinoiden realiteetteihin ja kilpailuun kuin betoniseinään, mikä taas saattaa heikentää opiskelumotivaatiota. Itse olen jo tehnyt tätä niin monena vuotena, että olen jo kehittänyt coping-keinoja selvitäkseni sen aiheuttamista lannistumisen kokemuksista.

Advertisements

Yksi kommentti artikkelissa “Work in progress

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s