Rakkautta ja raketteja

Alkuviikonloppu on mennyt mukavasti kotosalla hyvän kirjallisuuden parissa. Toissapäivänä sain tosiaan luettua Amélie Nothombin Antikristan (2003) alusta loppuun. Kirja oli taattua Nothombia. Hienoja kielikuvia, mustaa huumoria, kieroja ihmissuhteita ja sadismia. Ja masokistinen vässykkä päähenkilönä, tällä kertaa tosin ei Nothomb itse kirjallisessa asussa, vaan Blanche, 16-vuotias belgialaistyttö, joka on päässyt etuajassa yliopistoon opiskelemaan. Blanche on yksinäinen lukutoukka, jolla ei ole koskaan elämässään ollut yhtäkään hyvää ystävää. Hän kiinnostuu luokkansa kauniista ja suositusta tytöstä, joka yllättäen ottaakin häneen kontaktia ja astuu pysyvästi hänen elämäänsä. Nopeasti tytöstä, Kristasta, paljastuu kuitenkin sadistinen puoli. Hän nöyryyttää Blanchea kaikin mahdollisin tavoin ja kauniin ulkokuoren alta paljastuu ilkeä olento, Antikrista, jonka ainoastaan Blanche näkee. Jopa tämän vanhemmat Krista onnistuu kietomaan pikkusormensa ympärille. Kirja oli hyytävää, mutta viihdyttävää luettavaa, vaikkakin päähenkilö Blanche alkoi passiivisuudessaan ärsyttää loppua kohti. Toisaalta Nothombia tuskin kannattaa lukea, jos tykkää täydellisen realistisista luonnekuvauksista ja siitä, että hahmot reagoivat tapahtumiin kaikkien logiikan sääntöjen mukaisesti. Nothombin tarinoissa on tietysti sisäistä logiikkaa, mutta sillä ei välttämättä ole paljonkaan tekemistä tosielämän kanssa. Tarinoissa on aina vähän outo, kieroutunut fiilis, jota olen viime aikoina alkanut arvostaa. Kirjasta jäi mieleen myös toteamus, ettei lukeminen suinkaan ole eskapismia vaan päinvastoin sukeltamista todellisuuden ytimeen. Ja näinhän se varmasti usein onkin.

Tänään taas sain loppuun järkyttävän maratonlukusession jälkeen Jaime Hernandezin Maggie the Mechanic (2007)-sarjakuvakokoelman. Jaime kuuluu siis siihen maailmankuuluun Hernandezin veljesten klaaniin, jotka ovat yhdessä tehneet Love and Rockets-sarjakuvia 1980-luvun alusta asti. Viimeksi luin Gilbert Hernandezin Heartbreak Soupin, josta tein taannoin arvionkin. Maggie the Mechanic oli vähintään yhtä hyvä lukukokemus. Se yhdistää tyylissään railakkaasti punkkia, futurismia ja latinokulttuuria. Henkilöhahmot olivat myös kirjan suuri vahvuus, ihan niin kuin Heartbreak Soupissakin. Päähenkilö oikeastaan kaikissa tarinoissa on Maggie, nuori mekaanikonalku, joka rakastuu päätä pahkaa melkein jokaiseen kohtaamaansa komeaan mieheen. Hän asuu yhdessä parhaan ystävänsä (ja toisinaan rakastajattarensa) Hopeyn kanssa ja seikkailee toisen mekaanikon, Rand Racen kanssa ympäri maailmaa työkeikkojen perässä (ja ajautuu usein hengenvaarallisiin tilanteisiin). Mukana seikkailevat myös supersankariksi haluava, miesten päitä kääntävä Penny Century ja hieman, öh, omalaatuinen Izzy. Yhdessä tytöt ovat Las Locas – hullut.Tarinat ovat usein myös koskettavia, mutta päällimmäisenä mulle jäi ainakin mieleen niiden huumori. Parasta on, että Hernandezien hahmot oikeasti muuttuvat ja kehittyvät ajan kuluessa, ne eivät pysy samoina henkisesti tai edes fyysisesti – tästä hauskana esimerkkinä Maggien lihominen tarinasta toiseen. Myös ihmissuhteet muuttuvat ja syvenevät ajan kuluessa. Lukuelämys oli jälleen kerran upea. Pian on pakko saada käsiin loputkin Hernandezin veljesten kootuista tarinoista.

Psst. Alin kuva täältä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s