Samuraisyleily

Luin joskus erästä tenttikirjaa, jossa verrattiin ranskalaista ja suomalaista kirjallisuutta ja sanottiin, että suomalaisen kirjallisuuden sidos todellisuuteen on vahvempi kuin ranskalaisen kirjallisuuden. Suomalaiset lukijat vaativat, että kirja sisältää tarkkoja historiallisia faktoja, arkielämän kuvausta ja uskottavia henkilöhahmoja, joihin tavalliset ihmiset voivat samastua. Ranskalaisessa kirjallisuudessa taas on täysin hyväksyttyä liioitella, kiertää totuutta ja käyttää arkielämästä etäännyttäviä ilmauksia, mitä suomalaiset lukijat katsoisivat karsaasti. Ranskalaiset kirjailijat tuntuvat ikään kuin ymmärtävän totuuden subjektiivisen luonteen, kun taas suomalaisessa kirjallisuudessa on olemassa vain yksi merkitystaso, yksi totuus, jossa kirjailijoiden toivotaan pysyvän.

En ole täysin vakuuttunut tuosta määritelmästä, mielestäni se on liian yksioikoinen ja vanhanaikainen, mutta se muistui mieleeni kun luin belgialaisen Amélie Nothombin Samuraisyleilyä. (Ja kyllä, tiedän Hercule Poirotin kurtistavan minulle tuomitsevasti kulmiaan siitä hyvästä, että rinnastan belgialaisen ja ranskalaisen kirjallisuuden toisiinsa.) Olen aiemmin lukenut Nothombin karmaisevan hienon romaanin Nöyrin palvelijanne, josta on tehty myös samanniminen elokuva. Sekä se, että Samuraisyleily ovat omaelämäkerrallisia ja kertovat ajasta, jolloin Nothomb asui Japanissa ja yritti parhaansa mukaan sopeutua yhteiskuntaan, joka ei aina ottanut häntä kovin hyvin vastaan. Ei siitä huolimatta, että hän oli syntynyt Japanissa ja puhui kieltä erinomaisesti.

Nöyrin palvelijanne kuvaa Nothombin kauheaa vuotta japanilaisen, äärimmäisen hierarkkisen suuryrityksen palveluksessa, jossa hän kohtasi päivittäin rasismia ja työpaikkakiusaamista. Samuraisyleily sen sijaan kuvaa Nothombin suhdetta japanilaiseen mieheen, Rinriin. Aluksi suhde on opettaja-oppilassuhde: Amélie opettaa Rinrille ranskaa ja Rinri Amélielle japania. Poika ajeluttaa tyttöä ympäri Tokiota valkoisella Mersullaan, ja vähitellen suhde syvenee kumppanuudeksi, tai vinksahtaneeksi rakkaudeksi.

Vaikka kirja todellakin on omaelämäkerrallinen, se tuntui silti enemmänkin fiktiolta, mikä oli vain hyvä. Nothombin kirjoitustyyli on samanaikaisesti runollista, että korutonta ja toteavaa. Amélien tarkkanäköiset huomiot ympäristöstään ja itsestään ovat välillä myös hillittömän hauskoja:

Rinri valmisti ateriat. Hän oli kehno kokki, mutta parempi kuin minä, mikä pätee koko ihmiskuntaan. Olisi ollut sääli, jos Christinen hulppeita keittiökoneita ei olisi lainkaan käytetty. Nyt niillä valmistettiin epämääräisiä pastaruokia, joita Rinri kutsui carbonaraksi – se oli hänen tulkintansa klassikosta, johon hän sekoitti kaikentyyppisiä vuonna 1989 tällä planeetalla olemassaolevia rasvoja, ja runsain määrin. Japanilaiset suosivat kevyitä ruokia, sen tietävät kaikki. Tässäkään asiassa en sulje pois sitä mahdollisuutta, että minä tarjosin hänelle verukkeen kulttuuriseen irrotteluun.
s. 61

Olen lukenut Nothombilta nyt kaksi omaelämäkerrallista romaania, mutta ns. puhdasta fiktiota en ole tältä vielä lukenut. Näiden lukemieni teosten perusteella voin kuitenkin jo sanoa, että Nothomb lukeutuu suosikkikirjailijoihini.

Kuva: Otava

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s